Niin
tuli halea hauki, |
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella. Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Onko liinan kylväjätä, kylväjätä, kyntäjätä, verkko valmistellakseni, satasilmä saa'akseni kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?" Löytähän vähäisen maata, paikkoa palamatointa suurimmalla suon selällä, kahen kantosen lomassa. Kannon juuri kaivetahan: sieltä löytyi liinan siemen Tuonen toukan kätköksestä, maan maon varustamista. Olipa tuhkia läjänen, koko kuivia poroja purren puisen polttamilta, venehen kyettämiltä. Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin, rannallen Aluen järven, peltohon saviperähän. Siitä silloin taimi nousi, pensi pellavas peritöin, liina liitotoin yleni yhtenä kesäisnä yönä. Yöllä liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin, perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin, terävästi temmottihin, rotevasti rohkittihin. Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi. Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin. Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin, loteasti loukuttihin, lipeästi lipsuttihin. Hapeasti harjattihin, hämysillä häpsittihin, joutui kohta kuontalolle, välehemmin värttinälle, yhtenä kesäisnä yönä, kahen päivyen kesellä. Sen sisaret kehreävät, kälykset kävylle lyövät, veljet verkoksi kutovat, apet ainoille panevat. Siinäkö käpynen kääntyi, palautui painopalko, kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi yhtenä kesäisnä yönä, vielä puolessa sitäki! Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi, perältä satoa syltä, siulat seitsentä satoa. Sen kivestivät somasti, lau'ustivat laatuisasti. Nuoret nuotalle menevät, vanhat koissa arvelevat: tokko tuota saatanehe, mitä mielin pyyetähän? Ve'etähän, vennotahan, pyyetähän, pynnetähän: ve'etähän pitkin vettä, pohetahan poiken vettä. Saa'ahan vähän kaloja: kiiskiä kirokaloja, ahvenia ruotaisia, särkiä sapikkahia; ei saatu sitä kaloa, kuta vasten nuotta tehty. |
Elias Lönnrot 1849 |